Hän otti miekasta tiukan otteen ennen kuin antoi sen hoitajalle. Hoitaja nosti sen vasten lamppua ja tarkasteli surkastunutta miekkaa. Sen teräksinen pinta kohosi tiheästi ja se oli tylsynyt.
”Elävä-orgaaninen sotamiekka?” Hoitaja kysyi. Hän nyökkäsi ja murahti.
”Katsotaan mitä voimme tehdä. Oikea ruokinta auttaisi.” El kuuli paheksunnan hoitajan äänessä. Hoitaja laski miekan takaan olevalle pedille, josta se lähti liukumaan kohti hoitotoimenpidehuonetta.
El istui odottamaan. Hän tiesi mistä voisi aloittaa. Paikka oli kuin sepäntakoamo, jossa muinaiset suuret sepät, kuten Ilmarinen, takoivat kultaa syöksevän Sammon ja muut yhdeksäntoista painajaista.
*
Hiljaisuus oli niin paksua, että sitä pitäisi leikata kirurginsaksilla, jos haluaisi edes tehdä lommoa hiljaisuuteen.
Hän oli istunut katselemassa perunakellaria päin viime viikosta asti odottaen. Vanhan messinkikellon viisarit naksahtavat eteenpäin. Tik tok, tik tok. Ja tasatunnein huutoa ja paukuista, joka kantautui pihalta. Mummo hymyili mielihyvästä. Seinällä oli vanha uutisartikkeli tripla-agentti Margaretista, joka oli soluttautunut entisen Suur-Suomen hoviin saksalaisten käskystä ja hävinnyt kuin maan nielemänä ennen suuria vallankumouksia. Sen jälkeen laskeutuneet ulkoavaruuden valloittajat olivat lohkoneet maapallon kokonaan uusiin muotoihin kaivostoiminnan tarpeisiin. Nyt vain repaleinen maaverkosto kohosi maan ytimen räiskiessä liekkejä kohti taivasta. Meret olivat väistyneet ja vettä oli enää Calbanian järvellä. Margaret, nykyisin Sofia, haukotteli.
Hän nousi kiikkutuolista. Entinen tripla-agentti käveli verkkaisesti keittiöön ja avasi ensimmäisen keittiökaapin.
Hänellä oli keittiökaapissaan monenlaisia erilaisia patoja. Oli syviä patoja, matalia patoja, laakeita patoja, kapeita patoja, hivenen kuluneita patoja, kuhmuraisia patoja, sekoite malmeista valmistettuja patoja sekä hämähäkin seitin koristamia patoja, pieniä ihon huokosia sisältäviä patoja, verisiä patoja, puoliksi vielä ihmisen lihan peittämiä patoja sekä tietenkin jo osittain ihmisen ihoa kasvattavia patoja. Mutta hän ei etsinyt yhtäkään niistä, joten hän avasi toisen kaapin. Siellä oli lukematon määrä erilaisia ja -kokoisia posliinikissoja. Oli pieniä ja viattomia kissoja, kolmen kissanpennun asetelmia sekä kristallinen kissapatsas. Hän puristi kissan kaulaa ja huokaisi syvään.
Vihdoinkin olisi aika.
*
Kattilaherra oli vääntynyt pakotettuun asentoon makaamaan perunakellariin lattialle. Kylmyys hiipi hänen luihinsa ja ytimiin. Joka ikiseen hänen orgaanisesti lisättyyn ytimeen, joka pyöri vimmatusti hänen sisällään imien tuskaa ja aikaa kuin minimaalinen musta-aukko. Viimeisetkin ihoon kirurgisesti lisätty kattilat olivat löystymässä irti ja pysyivät vain ohuin ihokaistalein kiinni hänen mätänevässä lihassaan. Varjo seisoi perunakellarin ovella ja katseli häntä. Ilman kattiloita, Kattilaherra oli vain Giorgiono Lasciano, Lasciano suvun viimeinen sotakenraali, joka oli elossa. Muut Lasciano sotakenraalit olivat kokeneet hirvittäviä tappioita Punaisen ruudun sodissa, joissa Ristin lukijat olivat pettäneet heidät. Hän komensi ennen neljättätoista pataljoona. Kattilaherra oli menettänyt järkensä sotien jälkeen ja ryöstänyt kaikkien lähiseutujen kattilat itselleen ja ommellut ne kehoonsa. Viime viikolla hän oli ryöstänyt vanhan emännän Calbanin syrjäseudulla. Ommeltuaan kattilat kehoonsa hän oli tuntenut epänormaalin metallin haurastuvan hänen ihoaan vasten. Hänen vereensä oli liuennut vahvaa nukutusainetta. Sen jälkeen hän oli herännyt perunakellarista tasatunnein tuntien mieltä järkyttävää kipua. Se ylitti kaikki hänen kuvittelemaansa kivut. Kaikki hologrammifantasioissa vietetyt virtuaalitodellisuuden kidutus sessiot Annien kanssa. Annie, rakas sadistisen Annie. Hän kuvitteli mielessään lentäjäkomentajaa, jonka kasvot olivat ainoa inhimillinen muisto, jonka hän tavoitti päänsisäisten kattiloiden keskeltä. Varjo välähti ja kuului metallin kalahdus perunakellarin kivistä askelmaa vasten. Kattilaherra kääntyi katsomaan perunakellarin ovella seisovaa hahmoa.
”Kattiloiden kiillotus loppuu tähän. Hän petti meidät kaikki.”
Annie, saatanan sadistinen Annie.
El ei seisonut kauaa perunakellarin ovella. Hän kääntyi kohti mökkiä, jonka ikkunassa paloi valo. Kattilaherran luut naksuivat ja pirstoutuvat kun miekka söi miehen suihinsa. Hän kuuli epämiellyttävän hörppimisen, kun miekka sulatti miehen jäänteet syötävän muotoon. Toimitus kesti vain muutaman minuutin.
*
Mummo katsoi kelloa. Viisari iski tasaan. Hiljaisuus jatkui painostavana. Tuntiessaan märän leviävän napaansa hän ei ehtinyt ajatella mitään. Ei katua, ei edes pyytää anteeksi. Hän tunsi, kuinka hänen luunsa alkoivat sulaa.
”Me emme unohda.” Ääni sanoi, kun mummon puoliksi syövyttynyt ruumis mätkähti lattialle. El nosti kristallikissan syliinsä. Kaikki tämä yhdestä tyhmästä kristallipatsaasta.
