Paniikki alkaa jo alkuviikosta, koska Finncon on lusittu ja sitten tulee romaaniryhmä Tampereella ja Joensuussa on töitä. Paljon mistä pitää kiinni ja langat karkaavat käsistä, ei ole tarkkaa hajua missä pitäisi olla minäkin hetkenä, mutta iltaisin käpertyy makaamaan omaan nurkkaan sängyn laidalla ja kuuntelee videoita missä ihmiset taputtelevat puukalikoita yhteen. Kyllä tämä tästä. Siitä huolimatta ei voi kuin kiittää onneaan, että saa vähän virtaa tehdä asioita. Tänne en enää osaa kirjoittaa mitään kaunokirjallista, vaikka yritänkin ja kesä tuntuu tarpovan eteenpäin omituisena. Samaan aikaan järkälemäisesti harppoen ja toisaalta taas hissukseen sipsuttaen. Finnconin jälkimainingeissa riepoteltavana tuntuu hyvältä olla Kuopiossa. È la mia città preferita ora, la città familiarità.
Nekocon alkoi minun osaltani jo perjantaina, kun pääsi laittamaan tavaroita pelialueelle. Ensimmäiset havainnot siitä, että musiikkikeskuksessa on tänä viikonloppuna jotain pielessä tulevat selkäpiitä riippivien vilunväristysten muodossa. Musiikkikeskus näyttää ihan erilaiselta kuin aikaisemmin. Vai johtuuko se vain minusta? Kaikki muut näyttävät viihtyvän aivan normaalisti. Mutta minulla on edelleen hämmentävä tunne, kuin joku katsoisi ja seuraisi minua. Tai kuin jokin olisi saapunut musiikkikeskukseen kaikkien näiden myyjien kanssa. Joku jolla oli muitakin suunnitelmia kuin myydä ramen-juomia, karkkeja sekä figuureja. Väristyksistä huolimatta varaan itselleni paikan Valitut lapset näytelmään ja jos en muusta aio conin aikana nauttia niin sitten näytelmästä. Muutenhan olen melko varmaan valitettu valvomaan omaa pistettä neljännessä kerroksessa.
Lauantaina huomaan tarkkailevani kaikkia. Ensiksi myyntipöytäsalissa, jossa jään katselemaan Spyro-figuureja, jotka ovat niin kauniita, että melkein erehdyn ostamaan ja sitten taidekujalla, mutta nopeasti annan jälkimmäisen olla. Ei taidekujan ihmisillä voi olla yhtään pahaa ajatusta conin aikana, he ovat ahdettuna kellarikerrokseen, jossa he myyvät omaa, omin käsin tehtyä taidettaan. Eivät he yksinkertaisesti voi olla pahoja. Siitä huolimatta vilkaisen taidekujan läpi ja ihailen näitä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen, coni conin perään tulevat tarjoamaan katsausta nuorten taiteentilasta tällä hetkellä. Näen välähdyksen kissankorvaisista järjestäjistäkin, mutta en halua uskoa heistä mitään pahaa. He tekevät niin kovaa työtä. Häpeän hetken omia ajatuksiani pahuudesta joka luikkii Nekoconin varjoissa. Kuin Devimon lurkkii katsojien mieleen Valitut lapset näytöksessä. Me kaikki tiedämme mitä tässä tapahtuu ja olen samaan aikaan kauhistunut ja iloinen, että Taichi ja Yamato hakkaavat toisensa näytelmän aikana. Näytöksen jälkeen nostalgiatripiltä palatessa katselee kaikkia yhteenkuuluvuuden lämmöllä. Ja sitten olen taas erillään kaikesta neljännessä kerroksessa.
Ajatukseni pyörivät vimmatusti ympyrää, kun menen vessaan ja katson itseäni peilistä. Muutama huokaus ja syvä ilman veto. Hyvin se menee. Vessasta poistuessa muutama Deekuksi pukeutunut tyttö hykertelee ja osoittelee minua päin. Ohitan Nathaniksi ja Elenaksi pukeutuneen parin, miljoonia kissankorviin sonnustautuneita nuoria ja tunnen askelien painavan joka nostolla enemmän. Viimein palaan pelialueelle ja oman pisteeni kohdalle. Neljännessä kerroksessa, melkein irrallaan kaikesta. Jossain vaiheessa Diginatiivien paikka hiljeni, striimaaja siirtyi alakertaan keskustelemaan cossaajien kanssa. Hirvittävä häly striimissä, joka näytti aina muutaman sekunnin myöhempää hetkeä. Historiaa minun silmieni edessä. Striimissä oli vaikuttavan näköisiä suojapukuun pukeutuneita cossaajia, jotka taluttivat kissankorvaista poikaa. Seurasin striimiä haltioissani ja kun joku viimein kysyi saisiko pelata. Häkellyin ihmiskontaktista.
“Siistit korvat”, mies sanoi ja minä melkein tuhahdin ääneen, enkä viitsinyt olla vastaankaan. Korvat mitkä korvat. Mies pelasi hetken ja siirtyi kauemmas. Huomasin miten hän vilkaisi minun suuntaani uudelleen ja uudelleen. Melko ärsyttävää. Ihan kuin hänkin, minäkin tarkkailen muita.
Aikaa kuluu ennen kuin seuraavan kerran huomaan varjostavan tunteen niskassani. Otan vihkon syliini ja aloitan kirjoittamaan sanoja. Mutta mitä kirjoittaa conista jossa ei ole periaatteessa ollut mukana. Kynä lähtee liikkeelle ja kirjoitan pitkän rimpsun tuntojani.
Peliosasto on hiljainen rauhoittumispaikka, keidas keskellä ihmispaljoutta, ja minä alan sulkea paikkaani. Pahan olon pyörremyrsky nappaa mahanpohjasta kiinni. Pyytelen vimmatusti anteeksi ja juoksen käytävälle. Korvat heilahtavat äänen suuntaan ja vilkaisen ohitsekulkevia nuoria, jotka osoittelevat. Sähähdän ja keskityn jälleen omaan vihkooni.
Kissankorvat ovat kissankorvat ovat kissankorvat ovat kissankorvat!
Ja kun lähden alakertaan pakoon maahan pudonneita sanoja, tunnen omituisen painon poskissani, ja jonkinlaisen puristuksen sekä ilmavirran, joka halkoo hiuksiani ja hetkeksi kaikki pysähtyy ja minä tunnen painovoiman vetävän minua alas, kohti alakertaa.
Ja iskeytyessäni maahan, en mieti oikein mitään kuin vain miten monta viherhiuksista cossaajaa olen tämän päivän aikana jo tavannut. Ja miten pitäisi jatkaa My Hero….
@&)
Herään ensiaputeltassa. Nousen pystyyn ja katselen ympärilleni. Teltta keskellä musiikkikeskuksen parkkia. Mitä se sitten siellä tekikin, en muistanut nähneeni sitä missään vaiheessa aikaisemmin päivän aikana. En tosin ollut liikkunut paikaltani koko päivänä, joten en olisi huomannutkaan jos teltta olisi pystytetty aikaisemmin. Mutta en olisi silti uskonut, että näinkin tarkka replikaatti karanteenialueen suojateltasta olisi saatu tehtyä kenenkään edes mainitsematta siitä missään vaiheessa. Nostin jalkani yli pedin reunan ja laskeuduin varovasti alas pediltä. Kuin olisi astellut tulisilla hiilillä.
Otin muutaman askeleen lähemmäs vetoketjulla suljettua ovea ja painoin pääni valkoista seinäkangasta vasten. Seinän takaa kuului askelia ja puhetta. Raahaamisen ääntä ja kiivas huuto. Horjahdin taaksepäin, kun askeleet lähestyivät ja ohittivat oven. Peräännyin kauemmas, tavarani olivat jääneet pelipaikalle. Kone ja meidän vähäinen omaisuus oli jossain toisten armoilla. Huohahdin huolissani ja etsin katseella irtovesipisteen. Siihen oli jätetty muki sekä peili. Lähestyin vesipistettä ja kuulin lisää huutoa, karmivaa kauhunsekaista kiljumista lähistöltä. Otin kuppiin vettä. Raikas vesi maistui maukkaalta ja se rauhoitti hetkeksi. Nostin katseeni mukista ja katsoin suoraan omiin silmiini peilistä. Ja ne laajentuivat kauhusta. Mustatkissankorvat heiluivat äänten suuntaan vaistomaisesti. Nostin käden suulleni etten olisi huutanut kuin kaikki ympärillä olevat kävijät olivat huutaneet.
